Isojen poikien synttärit

Kuten luvattu, oli Kakkikselle illalla pientä synttäriohjelmaa luvassa. Juhlan kunniaksi (tai ehkä ennemmin leikkaushaavaa suojaamaan) avaruuspuku päälle ja matkaan.
Auton kaarrettua kohteeseen, alkoi Kakkiksen nenäkin jo arvata, että mitä oli luvassa. Mäkkäriin!

Ideasta kiitos Santtu minibullille ja omistajilleen, jotka juhlistivat Santun syntymäpäiviä BicMacillä. Gekko ei ole vielä tarpeeksi iso poika BicMaciin, vaan kolmevuotiaille on tarjolla juustohampurilainen. Sopii muutenkin paremmin toipilaalle, ei mene turhan överiksi.

Mutta takaisin itse juhlaan. Ensin oli juustohampurilainen.

Ja sitten sitä ei enää ollut.

Bile-eväät oli mieluisat ja pöytä tyhjä noin viidessä sekunnissa. Kunnon törppöilyjuhlan makuun päästiin kotiin hoippuessa, kun sankari alkoi asiaaankuuluvasti kakalle rappukäytävään. Nyt taas paluu arkeen, nappularuokavalioon ja sisäsiisteyteen.

Lisää huonoja uutisia

Olisipa nämä terveyteen liittyvät ongelmat jääneet näihin korvajuttuihin. Kaikki ikävä tuntuu kuitenkin sattuvan aina samaan aikaan ja viime lauantai-sunnuntai välisenä yönä iltaulkoilulla Gekko teki jotain yllättävää. Pieni lateksinen vinkulelu, jota olen käyttänyt tarpeen mukaan apuna ohituksissa päätyi erään ohituksen jälkeen Gekon suuhun, vastoin normaalia käytäntöä. Gekko oli haluton luopumaan lelusta vaikka kaivelin sitä suusta kaikin voimin se sai kuin saikin sen nielastua. Kokonaan.

Lääkärin ohjeiden mukainen oksetus ei tuottanut tulosta ja koira oli koko yön huonovointinen. Sunnuntaina saatiin Gekko Espoon Eläinsairaalaan heti ovien auettua ja Gekko jäi sisälle odottamaan toimenpiteitä.

Lelua koitettiin ensin saada ulos tähystämällä, mutta kaksi tuntia kestänyt tähystys päättyi tuloksettomana, kun lelu ei mahtunut ruokatorveen enää. Koira leikkausvalmiiksi ja avattavaksi. Sieltä se lelu sitten tuli, täysin ehjänä, vain hieman mahanesteen keltaiseksi värjäämänä.

Pieni potilas pääsi sunnuntai-iltana kotiin kera kipulääkkeiden. Kaksi ensimmäistä päivää menikin hienosti toipuessa, mutta tiistai-keskiviikko välisenä yönä Gekon kunto romahti. Pääasiassa verestä koostuvaa ripulia pitkin yötä ja aamuyöllä kolme valtavaa (luojan kiitos veretöntä) oksennusta. Heti eilisaamusta siis takaisin Espooseen, koira tippaan ja tutkimuksiin.
Ultra, röntgen ja verinäyte kaikkine arvoineen olivat täysin normaalit. Koira oli silti edelleen kipeä, päästeli viimeiset veriulosteet mitä irti lähti ja oli kuivunut. Koko päivä meni tiputuksessa jossa se sai mahasuojalääkettä, oksennuksenestolääkettä, antibioottia, kipulääkettä ja nestettä. Illalla haettiin pieneksi kutistunut Raitapaita taas kotiin toipumaan kera vastaavien lääkkeiden, mitä oli jo päivälläkin saanut.

Diagnoosi jäi avoimeksi, mutta lääkäri epäili että kyseessä on joku suolistopöpö, joka on päässyt riehaantumaan Gekon elimistössä leikkauksen aiheuttaman stressin takia. Tänään Gekko on jo vähän parempi, vielä hieman tokkurainen eläinlääkäriasemalla saadusta voimakkaasta kipulääkkeestä. Ei enää oksentelua eikä ripulointia, joten jos kunto pysyy samana loppu päivän, saan illallalla ottaa kanyylin Gekon tassusta pois.

Monien vastoinkäymisten jälkeen päätettiin ostella koirille uusi peti ja leluja vanhojen rutkujen tilalle. Rahaa on alle viikossa palanut lähemmäs 2000e molempien juttuihin yhteensä, mutta sitä se on, koiran kanssa eläminen. Kallista.

Korvikekaveri

Näyttää siltä, että nämä pakkaset ei lopu ikinä ja Muurahainen on tuomittu viihtymään sisätiloissa kevääseen asti. Enää ei edes toppahaalari ja tossut auta, Muuriaista palelee ja ulkoilun voi sen mielestä työntää sinne minne aurinko ei paista. Joten, täällä otetaan rennosti.

 

Toisaalta, kun pitkät lenkit uupuvat ja lööbailukaan ei aina huvita alkaa Raitapaidan päässä muhia idea jos toinenkin. Toisin sanoen minulta on mennyt petari, lakana ja läppärin johto. Gekolta taas vapaus, sillä portti tuli takaisin.

Gekon onneksi ihmisellä on ilmeisesti pysyvänä aivovauriona palkita se uudella kivalla aina tuhotöiden jälkeen, ja koska Gekko on kertonut ikävöivänsä parasta ystäväänsä Properia, sai se ikävää lievittämään oman pienen punaisen. Ei ihan bulli, mutta riehumisesta päätellen ihan kelpo korvike.

Maanantain mukavuuksia

Aamulla herättiin Gekon kanssa siihen, kun kuljetusliikkeen kuski soitti olevansa alaovella. Minun uusi lelu, eli polkupyörä, oli vihdoin saapunut ja riemua siitä riittikin meille molemmille. Minä hihkuin pyörän parissa ja Kerkko suikkasi salamana laatikkoon väijymään. Ei yhtään pöllömpi maanantaiaamu!

 

Rauhallista joulua!

 

 

 

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2010 kaikille!
♥:lla Gekko ja ihminen

Herra viilipytty

Välillä sitä oikein hävettää, kuinka paljon tulee valehdeltua kanssaihmisille. Jos olisin Pinokkio, minulla olisi jo valtavan pitkä nenä. Katsokaas kun kanssaihmisten mielestä minulla on mitä rauhallisin koira. Se on hyvin koulutettu ja niin rauhallinen. Nämä kanssaihmiset, ketkä tällaisia sammakoita suustaan päästelevät, näkevät meidät yleensä raitiovaunussa. Minä puolestani en kanssamatkustajien esittämää "faktaa" koskaan kiellä, vaan nyökyttelen häpeilemättä ja myönnän koirani olevan ihanan rauhallinen. Kas, taas kasvoi nenä pari senttiä.

Täysin väärässä kanssamatkustajat eivät toki ole, Gekko on stadilainen ja matkat sporassa ovat olleet sille arkipäivää pennusta asti. Panostin heti pentuajasta lähtien siihen, että Gekkoa ei vieraat julkisissa kopeloi, eikä Gekko kopeloi muita. Me vain matkustimme ja söimme karkkia.

Gekkopentua laulattaa bussissa.

Tämä panostus oli kyllä vaivansa väärti siitä huolimattakin, että nämä kanssaihmiset pitivät minua mielenvikaisena. Kieltämällä heitä kopeloimasta pentua, teen siitä kuulemma äkäisen. Niimpä niin.
Todellisuudessa tällä taktiikalla Gekosta kasvoi rauhallinen matkustaja. Se istua tönöttää ja joko katselee ympärilleen tai tuijottaa tiiviisti minua karkin toivossa. Jos sille joku tulee puhumaan, se hädintuskin vilkaisee puhujaa kohti. Luvan saatuaan se saattaa mennä hetkeksi rapsuteltavaksi, mutta palaa yleensä pian minun jalkoihin istumaan ja ottamaan kontaktia. Hyvä poika.

Mutta että rauhallinen? Voi tätä sopii toivoa, mutta Gekkolandiassa spårailu on oma lajinsa ja todellinen luonto näytetään julkisten kulkuvälineiden ulkopuolella. Tällainen se on "siviilissä".

 

 

 

Niimpä niin. Vaikka kuvat ovatkin jo vuodesta kahteen vanhoja (ja pimeitä, sori!), niin sama meno jatkuu. Kai se joku päivä aikuistuu. Aikuistuuhan? Muru se on, mutta voi miten väärässä kanssamatkustajat usein ovatkaan! Että rai rai vaan, meillä ei tule ikinä tylsää.

Sinivihreä sunnuntai

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

Tänä aamuna herätessä näkyi ikkunasta jotain ihanaa. Aurinko! Ei pilven pilveä missään, joten me lähdettiin Muurahaisen kanssa kiireenvilkkaa sunnuntaikävelylle. Sää oli lämmin ja tyyni, mutta varuiksi puin Gekolle uuden toppaliivin. Gekko on ollut koko viikon sairaslomalla jonkun nuha/flunssa/pöpön riivaamana ja alkaa vasta nyt olla terve.

Kahden tunnin ulkoilu oli ihana ja täydellinen juuri sunnuntaikävelyksi. Nähtiin kauniita taloja ja maisemia ja loppuhuipennukseksi Kippinen pääsi pinkomaan tyhjään koirapuistoon. Hieman loppumatkaa varjosti mäyräkoiramallisen flexieläimen sinkoaminen Gekon päälle, mutta me oltiin Gekon kanssa vaan ihan coolisti ja jätettiin mäykky kinastelemaan omistajansa kanssa.

Aurinko on ihanaa, olisipa jo kesä!

Takaisin arkeen

Lauantaina lähti pikku Bubble takaisin kotiin.

Pikku mimmistä ehti puolessatoista viikossa löytyä paljon uusia puolia. Kyllä se narttukoira on narttukoira, vaikka voissa paistaisi. Mielialan vaihtelut, ahneus, salakavala riiviömäisyys, marina & kitinä yms. tulivat taas tutuiksi. Miten ne unohtuvatkaan niin äkkiä entisen narttukoiran omistajalta?

Mutta ettei aivan väärää kuvaa tule, niin ihanahan se oli! Pieni koppakuoriainen, jolla oli omat pienet kummalliset tapansa. Ja miten hauskaa niillä Gekon kanssa olikaan! Kyllä oli taas pienessä asunnossa elämää kun peräkanaa painelivat Majakka ja Perävaunu esteistä välittämättä.

Nyt meillä on taas hiljaista ja arki jatkuu. Hetken Gekko jaksoi Bubblen perään itkeä ennen kuin kävi isännöinnin uuvuttamana pitkille päikkäreille.